Timo Oravan purjehdusseikkailu (4/5)

Timo Orava havahtui mietteistään miehen huutaessa perästä jotain mitä Timo ei ymmärtänyt. Mies toisti huutonsa: ”Venda!” Hetken miettimisen jälkeen hän lisäsi vielä perään: ”Se tarkoittaa sitä että kohta käännytään. Purje tulee sille puolelle, joten jos et tahdo tippua mereen, kehottaisin tulemaan tänne istumalaatikkoon tai ainakin vaihtamaan kiireesti puolta kun käännytään. Nyt mennään!” Tämän sanottuaan mies käänsi ruoria ja käsitteli hetken köysiä. Vene suoristui ja kääntyi sitten toisin päin kallelleen. Samalla keulapurje siirtyi puolelta toiselle. Timo loikkasi parilla loikalla hätääntyneenä miehen luokse veneen peräosaan, missä oli miehen ilmeisesti istumalaatikoksi kutsuma syvennys.

Veneen meno rauhoittui jälleen kääntymisen jälkeen ja miehellä ja Timolla oli aikaa tutustua toisiinsa. ”Koskapa joudumme nyt selkeästikin viettämään jonkin aikaa samassa veneessä, niin on varmaankin kohteliasta esittäytyä. Nimeni on Kari”, mies esittäytyi. ”Tervetuloa veneeseen. Sisällä saa käydä, mutta sotkea ei saa. Tuossa on peitto, jossa voit minun puolestani maata, mikäli haluat olla ulkosalla mutta kansi tuntuu kylmältä tai epämukavalta.” Timo loikkasi peitolle ja otti mukavan asennon. ”Ei hullumpaa tämä purjehtiminen”, se tuumi asettuessaan jälleen mukavaan asentoon katselemaan merelle.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (3/5)

Timo Orava oli tuskin ehtinyt ottaa merellä seilaavan veneen keulapurjeen alla mukavan asennon ja ummistaa silmänsä, kun purje alkoi äkkiä liikkua. Timo hyppäsi pois purjeen seasta ja katsoi kuinka se kohosi ylös. Olisihan tuo pitänyt arvata, Timo harmistui. Jos kipparilakkinen mies nostaa yhden purjeen, niin kaipa se pian haluaa toisenkin purjeen ylös. Vene kallistui entisestään ja Timo kipusi sille puolelle venettä, joka oli ylempänä.

Tässä vaiheessa myös venettä ohjaava mies havaitsi veneen kannella juoksevan Timon. Mies kurtisti hieman kulmiaan, muttei irrottanut otettaan veneen ruorista. Timo pysähtyi ja hetken kaksikko katseli toisiaan. Lopulta mies kytki automaattiohjauksen päälle ja katosi alas veneen kajuuttaan. Timo ei oikein tiennyt oliko se hyvä vai huono merkki. Hetken kuluttua mies kuitenkin palasi takaisin kannelle mukanaan kourallinen pähkinöitä. Mies lähestyi varovasti Timoa tarjoten niitä tälle syötäväksi. Timo ei oikein uskaltanut syödä miehen kädestä, joten mies jätti pähkinät kannelle ja palasi itse takaisin ruorin luokse. Ei hassumpaa, tuumi Timo ja alkoi mutustella pähkinöitä. Tästä saattaakin tulla vielä varsin mukava matka, se vielä mietti käpertyessään pähkinäkasan viereen katselemaan kesäistä merimaisemaa.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (2/5)

Timo Orava heräsi veneessä purjeen paukkeeseen. Vene keinui enemmän kuin aiemmin, mutta sade kuulosti lakanneen. Timo kurkisti purjeen alta ja hätääntyi: vene oli Timon nukkuessa lähtenyt laiturista ja oli nyt keskellä merta. Lähellä näkyi Harmajan majakka, josta Timo oli nähnyt kuvia Kauppatorin kojuissa. Siitä myös puhuttiin usein Kauppatorilla liikkuvien merimiesten keskuudessa. Timo katsahti ylös mastoon, jossa isopurje nousi juuri ylös. Sen yläkulman saavutettua maston huipun veneen perässä seisova vanha mies käänsi venettä, jolloin purje lakkasi paukkumasta ja lepattamasta. Samalla vene kallistui lievästi. Myös moottorin ääni lakkasi äkkiä kuulumasta ja rauhallisuus valtasi veneen. Hiljaisuuden rikkoivat vain veden kohina veneen keulassa ja majakan luota kantautuvat lokkien huudot.

Timo olisi varmaan hätääntynyt enemmänkin, mutta miehen rauhallisuus sai Timon rauhoittumaan. ”Jos tuo on noinkin rauhallinen, ei tässä mitään suurempaa hätää voi olla”, Timo ajatteli. ”Sitä paitsi onhan miehellä kipparinlakki päässään ja lisäksi vielä harmaa parta. Hänen täytyy siis olla oikea merimies”. Sadepilvet olivat jälleen väistyneet ja aurinko lämmitti mukavasti Timon turkkia. Vene keinui tasaisesti pienessä aallokossa ja kaikki tuntui olevan jälleen hyvin. Timo tunsi olonsa niin rauhalliseksi ja mukavaksi, että päätti käpertyä takaisin purjeen alle nukkumaan.

(Jatkuu...)

Timo Oravan purjehdusseikkailu (1/5)

Timo ei suinkaan ollut tavallinen orava. Eihän edes sen nimi alkanut O-kirjaimella, kuten oravilla yleensä. Toisin kuin muut oravat, Timo vietti mielellään aikaa ihmisten ja muiden eläinten seurassa. Niinpä se vierailikin usein kotimetsänsä ulkopuolella. Yksi Timon lempipaikoista oli Helsingin kauppatori, jossa se usein vietti aikaa lokkien kanssa. Vaikka ihmiset eivät olleet kovin innoissaan niiden eväitä tavoittelevista lokeista, Timolle he antoivat päivittäin pähkinöitä ja muita herkkuja.

Eräänä päivänä Timon ollessa jälleen Kauppatorilla alkoi yhtäkkiä sataa kaatamalla. Ei Timo sadetta pelännyt, mutta ihmiset tuntuivat kauhistuvan ja alkoivat sateen alkaessa ryntäillä sinne tänne. Timo katsoi parhaaksi piiloutua lähimpään suojaisaan paikkaan, jottei jäisi ihmisten jalkoihin. Lähin paikka sattui tällä kertaa olemaan Kauppatorin rannassa oleva purjevene, jonka kannella olevan purjeen suojiin Timo pujahti. Purjeen suojassa oli varsin mukavaa ja niinpä Timo lipuikin pian unten maille sateen ropistessa tasaisesti purjekankaaseen. Ja mikäs siinä oli nukkuessa lämpimänä kesäpäivänä, veneen mukavasti keinahdellessa.

(Jatkuu...)

Ketun ja pupun eväsretki

Se ei ehkä ollut tavallista, mutta tämä parivaljakko piti sitä täysin luonnollisena. Nimittäin sitä, että pupu ja kettu olivat parhaat ystävykset. He olivat olleet kavereita jo niin pitkään, etteivät edes muistaneet aikaa jolloin eivät olisi tunteneet toisiaan. Ja aikaa myöten heistä oli muodostunut parivaljakko joka oli aina yhdessä.

Tänään pupu ja kettu olivat lähdössä eväsretkelle. Asiasta oli sovittu jo aikoja sitten, eikä retken siirtäminen siten tullut kyseeseen, vaikka iltapäiväksi oli ennustettu kovaa sadetta. Niinpä ystävykset vetivät sadeasut päälleen ja lähtivät.

He kulkivat halki metsän ja poikki niityn. Mutta yhtäkkiä, juuri ennen kuin he saapuivat eväidensyöntipaikalle, pupu tippui polulla olevaan kuoppaan. Ei pupua onneksi sattunut, mutta kuoppa oli niin syvä, ettei se päässyt sieltä omin avuin pois. ”Auta minua, kettu!” pupu pyysi katsoen hätääntyneenä ylös kettua kohti. Kettu yritti ojentaa käpäliään pupulle, mutta kuoppa oli liian syvä eikä se saanut otetta pupusta.

Kettu katsoi ympärilleen, muttei keksinyt mitä tehdä. Sitten se kuitenkin huomasi lähistöllä olevan kiven. Kivi ei ollut aivan pieni, mutta ehkä juuri ja juuri liikuteltavissa. Se saattaisi olla juuri sopivan kokoinen, että sen voisi tiputtaa kuoppaan satuttamatta pupua, ja pupu pääsisi sen päältä loikkaamaan pois kuopasta. Kettu tepasteli kiven luokse ja työnsi sitä kuoppaa kohden. Kivi ei liikahtanutkaan. ”Minun täytyy pelastaa pupu”, kettu ajatteli ja työnsi kiveä kaikin voimin. Lopulta hän saikin sen liikkumaan vähän kerrallaan kohti kuoppaa.

Kun kettu lopulta sai kiven kuopan reunalle asti, se oli lopen uupunut. ”Varo siellä alhaalla”, se huikkasi pupulle, ”minä tiputan nyt tämän kiven.” Pupu painautui ihan kiinni kuopan vastakkaiseen reunaan ketun kerätessä vielä kerran voimansa. Kivi tipahti kuoppaan. Pupu hyppäsi kiven päälle ja kuinka ollakaan, kiven päältä sen onnistui kuin onnistuikin hypätä pois kuopasta. Pupu hyppi iloisena halaamaan kettua. ”Kiitos ystäväni! Ilman sinua olisin jäänyt kuoppaan.” Kettu hymyili pupulle. ”Sitä vartenhan ystävät ovat”, se sanoi.

Sade oli tällä välin lakannut ja aurinko pilkotti esiin pilvien takaa. Ja niinpä ystävysten eväsretkestä tuli lopulta varsin onnistunut.

Kalevi Kilpikonnan kuumailmapalloretki

Eräänä päivänä koulun jälkeen Kalevi Kilpikonna päätti lähteä ystäviensä kanssa kuumailmapalloretkelle. Kalevi Kilpikonna ei ollut koskaan lentänyt kuumailmapallolla, mutta oli aina ihaillut kotinsa ikkunasta kauniina iltoina taivaalla näkyviä värikkäitä palloja. Pallot näyttivät liikkuvan niin ihanan rauhallisesti, ja ylhäältä pallon korista katsottuna näkymät olisivat varmasti upeat.

Kalevi ja ystävät kiiruhtivat kuumailmapallokentälle. Siellä täytettiin juuri yhtä hienon näköistä puna-keltaista palloa. ”Mahtuuko vielä kyytiin?” Kalevi kysyi pallon vieressä seisovalta mieheltä. ”Mahtuu toki”, mies vastasi ystävällisesti hymyillen. ”Kavutkaa kyytiin vaan.”

Ja niin Kalevi ystävineen astui kuumailmapallon koriin.

Pian kuumailmapallo oli täytetty ja köydet irrotettu. Pallo alkoi kohota kohti korkeuksia. Aluksi kuumailmapallon kori tuntui Kalevista hieman turvattomalta alustalta, mutta kun ystävällinen mies kertoi matkanteon olevan täysin turvallista, ei Kalevia enää jännittänyt.

Maisemat olivat hienot heidän lentäessään järvien, metsien ja peltojen ylitse. Siellä täällä näkyi kyliä ja kaupunkeja. Niiden välillä mutkitteli teitä, joita pitkin autot liikkuivat mustina pisteinä. Välillä Kalevi ystävineen nautti herkullisia eväitä, jotka he kotoa lähtiessään olivat pakanneet reppuihinsa. Ystävällinen mies muistutti heitä, että mitään ei saanut missään tapauksessa tiputtaa alas taivaalla olevasta kuumailmapallosta. Alhaalla maan pinnalla olevilla ei olisi hauskaa, jos heidän päälleen yhtäkkiä tippuisi eväsleipiä.

Kun ystävällinen mies sitten ilmoitti, että kohta laskeuduttaisiin, Kalevi ystävineen harmistui. He olisivat viihtyneet kuumailmapallolennolla kauemminkin. Niinpä he lupasivatkin ystävälliselle miehelle tulevansa pian uudelleen, mutta nyt oli jo korkea aika kiiruhtaa kotiin nukkumaan.

Tiina ravintolassa

Tiina käveli reippaasti jalkakäytävää pitkin vanhempiensa välissä. Hän yritti kovasti vaikuttaa siltä kuin häntä ei olisi jännittänyt ollenkaan, mutta kyllä häntä oikeasti hieman jännitti. Eihän sitä nyt joka päivä ravintolaan päässyt. Tänään oli kuitenkin juhlapäivä ja siksipä Tiina oli nyt matkalla ulos syömään, kuten hänen vanhempansa asian ilmaisivat.

Tiina ehti ajatella kaikenlaista siinä kävellessään, mutta enimmäkseen hän kuitenkin jutteli isän ja äidin kanssa niitä näitä. Ehdittiin puhua säästä ja urheilusta sekä tietysti ravintolasta ennen kuin isä lopulta pysähtyi ja ilmoitti heidän olevan perillä. He astuivat sisään ravintolaan, joka ainakin Tiinan mielestä vaikutti varsin hienolta. Sisällä oli paljon hiljaisempaa kuin ulkona keskustan kaduilla ja Tiinasta tuntui, että olisi sopivampaa kuiskata kuin puhua normaaliäänellä mikäli hänellä tulisi jotain asiaa vanhemmilleen.

Tiinalle oli etukäteen sanottu, että ravintolassa tulisi käyttäytyä nätisti ja Tiina teki luonnollisesti parhaansa. Hän seisoi hiljaa paikallaan isän jutellessa ravintolan eteisessä hovimestarin kanssa. Hovimestari oli juhlalliseen asuun pukeutunut vanhempi herra joka käyttäytyi arvokkaan oloisesti ohjatessaan Tiinan perheen tyhjän pöydän luokse. Ravintolassa oli paljon muitakin ihmisiä ja kaikki pöydät oli katettu todella hienon näköisiksi. Tiina asettui vanhempiensa kanssa heille varattuun pöytään. Hetken kuluttua paikalle tuli tarjoilija joka ojensi heille ruokalistat ja kysyi mitä he tahtoisivat juoda. Tiina tilasi äitinsä luvalla limonadia ja rupesi sitten lukemaan tarjoilijan hänelle ojentamaa lasten ruokalistaa jossa oli ruoka-annosten kuvia.

Hetken kuluttua tarjoilija toi heille heidän tilaamansa juomat ja kysyi olisivatko he valmiita tilaamaan ruokaa. Tiina valitsi lasten lehtipihvin ja ranskalaisia perunoita. Tarjoilija kirjoitti kaikkien tilaukset ylös muistivihkoonsa ja lähti kertomaan niitä kokille. Hetken kuluttua tarjoilija vielä palasi tuomaan heille alkupalaksi lämmintä patonkia. Se oli Tiinan mielestä herkullista.

Kun leivät oli syöty, saivat he vielä odottaa jonkin aikaa ennen kuin pääruoka saapui. Tiina jaksoi istua hienosti paikallaan koko tämän ajan ja jutella vanhempiensa kanssa. Tiinasta oli mukavaa, että kerrankin kenelläkään ei ollut kiire mihinkään. Lopulta tarjoilija toi heille heidän annoksensa. Tiina laittoi vanhempiensa tapaan valkoisen lautasliinan syliinsä ja alkoi syödä ruokaansa nätisti veistä ja haarukkaansa käyttäen. Aivan kuten he olivat kotona harjoitelleet. Ruoka oli herkullista.

Tiinan syötyä lautasensa tyhjäksi, tarjoilija tuli hakemaan lautasen pois ja kysyi maistuisiko jälkiruoka. Tiina nyökkäsi ja tarjoilija toi hänelle jälleen listan, jossa oli tällä kertaa jälkiruokien kuvia. Myös isä ja äiti saivat omat listansa. Kaikki päättivät tilata herkulliselta näyttävät banaanijäätelöannokset. Tiina söi omansa vähintään yhtä reippaasti kuin pääruokansakin.

Kun jälkiruoka oli syöty, isä maksoi tarjoilijalle. Sitten he kiittivät kohteliaasti tarjoilijaa ja hovimestaria ja lähtivät kohti kotia. Tiinan mielestä ravintolassa käynti oli ollut varsin hauskaa ja hän oli tyytyväinen vanhempiensa kehuessa hänen käyttäytyneen niin hyvin, että he voisivat ehkä käydä ravintolassa joskus toistekin. Sillä juuri sitä Tiina oli salaa toivonut.